RAVUNSYÖNNIN HISTORIA

Ravustuksella on vanhat perinteet koskapa jo antiikin maailma näyttää tunteneen ravun hyvin. Aristoteles mainitsee kirjoituksissaan 300-luvulta eKr. jokiympäristössä elävän ravun. Rapu on kuvattu myös eräissä antiikin kaupunkien lanteissa. Keitettyjä rapuja syötiin jo silloinkin, mutta ei suinkaan herkuttelumielessä, vaan niiden uskottiin tuovan helpotusta näivetystautiin. Poikkeuksena edelliseen Kaksoisvirran maassa vietettiin loistokkaita rapujuhlia. Kreikkalaiset tunsivat ravun parantavan vaikutuksen milteinpä kaikenlaisiin tauteja vastaan. Yksi varhaisemmista tunnetuista roomalaisista keittokirjoista, De re culinaria esitteli meren elävistä kootun muhennoksen. Siinä oli mustekalaa, hummeria, rapuja ja langustia. Roomalaiset eivät kuitenkaan olleet ravun hartaita ihailijoita. Roomalaiset uskoivat sen sijaan ravun parantavaan voimaan. Historioitsija ja "sotilaslääkäri" Plinius vanhempi suositti jauhettua rapua aasinmaitoon sakotettuna kaikenlaisiin niin käärmeen kuin myös skorpioonin puremiin.

Luostareissa alkoi ravunsyönnin historia

Euroopassa ravunsyönnin alku ajoittuu keskiajalle luostareissa. Luostareissa pyrittiin pitämään munkkien sielun autuudesta, siksi ruokailu oli äärimmäisen yksikertaista. Ruokahalun tukahduttamista pidettiin tärkeänä. Näin jäi aikaa mietiskelyyn, rukouksiin sekä työntekoon. Vähitellen luostarit rikastuivat ja ruokapuoli monipuolistui. Vuodessa oli kuitenkin lähes 200 paastopäivää, jolloin sai nauttia vain kasvisravintoa. Jo 1000-luvun alussa luostareissa oli huomattu, että kalaa voi nauttia paastopäivänä. Se ei ollut lihaa. Luostareille alkoi olla omia kalalammikoita. Joku arvelee, että jo tällöin alettiin lammikoissa kasvattaa myös rapuja. Rapuja keitettiin paaston aikana kymmeniätuhansia kappaleita luostaria kohden ainakin jo 1200-luvulta lähtien.

Saksalainen Konrad von Megenburg laati 1300-luvulla oman aikansa luonnontieteen oppaan. Kirja oli taikauskon värittämä, mutta kulttuurihistoriallisesti arvokas todistekappale sen aikaisista uskomuksista. Ravun kiviä käytettiin Megenburgin tietojen mukaan liotettuna juomaan, jolloin ne vahvistivat sydäntä ja poistivat pistokset sydämestä. Milloin ravulla oli mätiä pyrstön alla, se oli hyvä käärmeenpuremia vastaan. Megengurg kumosi myös vanhan uskomuksen, että rapu kulkisi vain takaperin. Hän oli myös oikeilla jäljillä ravun sukupuolen erottamisessa pyrstön ensimmäisten jalkaparien nojalla.

Luostareissa oli tärkeää erottaa ruokalajit, jotka eivät olleet lihaa. Ravut kuuluivat tietysti näihin. Ravut olivat luostareissa tärkeä osa ruokavaliota. Sen todistanee ensimmäinen painettu saksalainen keittokirja - Küchenmeisterei vuodelta 1485. Siinä oli useita ruokalajeja, joista oli merkintä "paastoruokaa". Ravut oli valmistettu erittäin herkullisesti viinissä tai niitä oli käytetty piiraisiin.

Baijerilaisessa Tegernseen luostarissa syötiin 1400- ja 1500- lukujen vaihteessa vuosittain toistakymmentätuhatta rapua, ennätysvuonna kulutus nousi 31200 rapuun. Luostarilla oli omat ravustajansa ja rauhoitusajat.

Keskiajalla Saksassa rapu oli melko yleistä ruokaa. Useissa kaupungeissa säädettiin, ettei palvelusväen ei tarvinnut syödä kuin yksi rapuateria kerran viikossa.

Keskiajan lääkärit uskoivat ravun mätimunien auttavan käärmeenpistoihin. Samoin uskottiin ravunkivien auttavan sydäntaudeissa. Vesikauhuisen koiran puremaan taas käytettiin hunajaan sekoitettuja poltettuja ravunkuoria yhdessä yrttien kanssa.

Pohjoismaat tulivat perässä

Tiettävästi ensimmäinen merkintä pohjoismaista on Tanskan kuningatar Kristiinan raputilaus illalliselle vuodelta 1504.

Vanhimmat Suomea koskevat muistiinpanot ovat vuodelta 1556, jolloin kuningas Kustaa Vaasa tiedusteli rapujen istutusmahdollisuuksia Ahvenanmaan vesiin.

Ruotsin arkistoista on Erik XIV:n kirje, jossa hän tilaa voudiltaan rapuja tyydyttääkseen ulkomaisten vieraiden valikoivaa makua. Hän tarjosi rapuja Nyköpin linnassa vierailleen vuonna 1562. Erikin seuraaja Juhana III kielsi pyytämästä rapuja tiluksiltaan ilman lupaa. Vuonna 1585 Juhana III ilmoitti käskykirjeellään että kaikki Upsalanjoen ravut kuuluvat kuninkaalle. Hänen seuraaja Kaarle IX piti myös ravuista. Hän istutti rapuja mm. Mälariin laskeviin jokiin.

Kuningas Kustaa II Adolfin hovissa 1600-luvun alussa pisteltiin poskeen rapujen lisäksi myös muuta. Vuonna 1623 nautittiin ateria johon kuului 33 ruokalajia: pikkulintuja, kalkkunaa, jäniksiä, pyitä, kaurista, nahkiaisia, lohta, villipeuraa, lammasta, kanaa, kirsikkakeittoa, kuhaa, haukea, ahventa, taimenta, haukea, ostereita, ja sitten tuli keitettyjen rapujen vuoro. Ateria päätettiin vielä teerellä, kanalla, mantelinleivillä, kirsikkakompotilla ja sokerikakuilla. Seuraavana päivänä kuului iltapalaan miltei samanlainen valikoima, nyt vain tarjottiin täytettyjä rapuja. Keitetyn ravun liha irroteltiin ja sekoitettiin tahnaksi, johon tuli sämpylämurujen ohella persiljaa, pippuria, voita ja kananmunankeltuaista sekä suolaa. Puhtaaksi pestyt ravunkuoret täytettiin tahnalla ja paistettiin molemmin puolin voissa.

Ruotsalaisessa lääkärikirjassa rohdoksi flunssaan tarjottiin lääkettä joka oli tehty elävänä survotuista ravuista. Neste siilattiin ja se sekoitettiin kolme kertaa tislattuun punaviiniin. Seos terävöitettiin kamfertilla.

Napoleon ja ravut
Ravunsyönnistä tuli muoti 1800-luvun puolivälin Pariisissa. Sieltä muoti-ilmiö levisi Pietariin ja Ruotsiin. Pian myös Suomen piireissä oli hienoa syödä rapuja.

Tämän muoti-ilmiön käynnistäjä saattoi hyvinkin olla Napoleon. Napoleonin voitettua nuorena sotapäällikkönä itävaltalaiset Marengon taistelussa vuonna 1800 syntyi kanaa à la Marengo. Napoleonin kokki Dunant sai tehtäväkseen myöhään iltaan jatkuneen taistelun jälkeen tarjota Napoleonille aterian. Suurella vaivalla löytyi yksi kana, kuusi rapua, neljä tomaattia, kolme munaa, öljyä ja valkosipulia. Napoleonille kannettiin pöytään öljyssä ruskistetut kananpalaset, jotka oli maustettu tomaatilla ja valkosipulilla. Keitetyt ravut ja paistetut munat olivat komeuden päällä koristettuna. Tämän jälkeen rapu olikin Napoleonin onnen eläin. Hän halusi aina taistelun jälkeen rapuja ateriaansa.

Ravunsyönnistä tuli muoti

Vaikka rapuja syötiin jo ennen 1800 -luvun loppua, sen laajamittainen hyödyntäminen alkoi vasta Pariisin porvarispiireistä alkaneen muodin myötä. Rapujen käyttö toisen keisarikunnan aikana saavutti sellaiset mitat, että rapu oli kadota Keski-Euroopan joista. Pariisissa kerrotaan jo 1870-luvulla syödyn jo 5-6 miljoonaa rapua vuodessa.

Pariisista muoti-ilmiö levisi muihin Euroopan suurkaupunkeihin, ja rapujen kysyntä kasvoi entisestään. Suomeen ravunsyöntimuoti tuli Ruotsista. Osa rapujen syönnin perinteistä saattoi tulla Pietarin suunnasta. Venäjän hienosto kävi tuolloin Suomessa "kylpemässä" ja syömässä mm. rapuja.

Kulutuksen kasvaessa myös pyynti lisääntyi voimakkaasti. Ensimmäiset yhteydenotot Suomeen rapujen hankkimisesta tulivat Pietarista jo 1840 luvulla. Kuitenkin laajemmalti pyynti alkoi pari kymmentä vuotta myöhemmin. Ravustus alkoi Hauholla ja Längelmävedellä 1870-1880 luvuilla. Köyliöön ensimmäiset ostajat tulivat 1890-luvulla. Suomessa ravunpyynnin keskus oli Kokemäenjoen vesistö. Tärkein syy rapukaupan vilkastumiseen oli Riihimäen - Pietarin radan rakentaminen vuonna 1870. Kun rataa vielä puolenkymmentä vuotta myöhemmin jatkettiin Hämeenlinnasta Tampereelle tuli maamme paras rapualue Kokemäenjoen vesistö, sopivan kuljetusmatkan päähän Pietarista.

Pietarin ja Keski-Euroopan, lähinnä Berliinin, rapukauppa alkoi vetää. Huippuvuonna 1900 Suomesta vietiin 15 miljoonaa rapua ja koko rapusaaliin arvo oli noin 20 miljoonaa rapua.

Tuhansia rapuja yössä pyytänyt ravustaja saattoi saada koko vuosiansionsa muutamassa viikossa. Esimerkiksi Sääksmäeltä löytyi tieto jonka mukaan "ravustus oli niin rahakasta hommaa, että se voitti kaikki ansiotyöt. Silloin oli miehiä, jotka ravustivat ravustuskauden ja talvena ei tarvinnut tehdä mitään, ja perhe tuli talven hyvin toimeen" Ravustuksesta saatu palkka saattoi nousta monilla alueilla jopa 20-kertaiseksi rengin päiväpalkkaan verrattuna. Tässä valossa onkin helppo ymmärtää E. Hirvirannan tallentama tyrväntöläisen ravustajan toteamus vuosisadan alussa: " Kyllä se olis ninkoj jokin aarreaitta olis auennuk kun ravustus alkoi".

Parhailla ravustusseuduilla Hämeessä ja Satakunnassa pyytäjiä oli pitäjää kohti jopa satoja. Esimerkiksi Satakunta-lehdessä vuonna 1879 ollut kirjoitus, jonka mukaan "Kiikassa, missä on paljon koskia, on pyyntö kaikkein kiihkein. Siellä on joki öisin walastu kuin kirkko. Rapuja noukitaan kilwassa tulisoihtujen walossa" Keski-Suomi-lehdessä kirjoitettiin vuonna 1881: Rapuryssän seudulle saawuttuaan ryntää jokainen rawustaja joelle, ehtiäkseen parhaille paikoille. Rawustamisen aikana wilisee jokien rannat täynnä rawustajia ja jokaisella näyttää olewan kiire saadakseen suuremman määrän rapuja ja rahaa."

Rapurutto romahdutti kannat

Samaan aikaan kun Pariisissa nautiskeltiin ravuista ja pyynti alkoi käynnistyä Suomessakin rantautui rapurutto Eurooppaan. Rutto tuli Italiaan Pohjois-Amerikasta tuoduista ravuista 1860-luvan alussa. Italiasta se levisi Ranskaan ja Saksaan. Tauti kiersi Puolan, Venäjän kautta Suomeen. Rapuruttoa tavattiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1893 Karjalan Pyhäjärven pitäjän järvissä. Rutto levisi nopeasti - vuonna 1907 se teki tuhojaan jo Satakunnassa. Ruton leviäminen oli paha takaisku jo hyvään tienestiin tottuneille ravustajille.

Täplärapu on mahdollisuus

Mikä sitten on tulevaisuus? Rapuruton tultua eivät rapukannat ole koskaan nousseet enää niihin huippulukemiin. Näyttääkin siltä, että Euroopassa jokiravun kannat löytyvät jatkossa suojelluista latvavesistä. Samanlainen tilanne näyttää olevan Suomen eteläosissa. Rutto on myllertänyt siellä jo vuosikymmenet eikä jokirapukannat ole nousseet.

Pirkanmaan järviin istutettiin 1990-luvulla täplärapuja ja kanta on laajentunut pyynnin kestäväksi. Tampereen ympäristön suurilla järvillä ravustus on käynnistynyt sadan vuoden jälkeen. Ravustuksen käynnistyminen on saanut myönteistä palautetta. Lisäksi täpläravusta on Pirkanmaalla pyynnin kestäviä kantoja mm. Pälkänevedellä.

Toimintastrategiana täplärapuistutuksissa on ollut ottaa pääreittiveden isot järvet raputalouden piiriin. Rapu (Astacus Astacus; ns. jokirapu) ei ole muodostanut pyynnin kestäviä kantoja, vaan järviin on jäänyt tyhjä ekologinen lokero, joka nyt on ”täytetty” täpläravuilla. Täplärapua ei levitetä reittivesien latvaosiin, joissa on hyvä ravun (Astacus Astacus; ns. jokirapu) kanta.

Täplärapu soveltuu myös hyvin kasvatukseen. Se kasvaa kaksi kertaa nopeammin sukukypsäksi kotimaiseen jokirapuun verrattuna ja ennen kaikkea täplärapu kestää rapuruttoa. Viljelyolosuhteissa ulkoaltaissa ruton kestävyys on perusedellytys.

Tuottamalla täplärapuja niin luonnon vesistä kuin myös viljelylaitoksilta voidaan nykyistä rapumäärää kasvattaa huomattavasti. Tästä konkreettinen esimerkki on Ruotsi, jossa kauppaan tulevan ravun määrä on 11 miljoonaa kappaletta rapuja, joista 10 miljoonaa ja täplärapuja ja yksi miljoona jokirapua.

Pekka Vuorinen
toiminnanjohtaja

Lähteet: Särömaa Matti J 1997: Rapukirja
Westman, K. & Nylund, V 1985: Rapu ja ravustus